keskiviikkona, helmikuuta 27, 2013

Dream it. Wish it. Do it.


Tapahtumaketjun alku

Tutustuin kesän/syksyn aikana pariin mimmiin, joilla oli silikonit, toisella suht tuoreet. Näiltä tytöiltä kyselin aiheesta usein tosi paljon. Koska oon asiaa miettinyt niin pitkään ja hintoja tarkemmin tutkiessani totesin, ettei operaatio aja mua vararikkoon, aloin sitten miettiin asiaa vakavasti ja päätin toteuttaa mun haaveen.


Työpaikalle kertominen
Mun työ ei oo fyysisesti raskasta ja kävelen töihin alle kymmenen minuuttia. En muista miks, mutta meillä oli tälläset pienet henk. koht. palaverit hommissa kolmistaan pomon ja hr-tyypin kanssa ja sen yhteydessä kysyin, onko mun mahdollista saada lähitulevaisuudessa jonkin viikon torstai-perjantaipäivät vapaaksi, koska oon suunnitellut meneväni plastiikkakirurgiseen operaatioon. Olin lukenut netistä, että jos leikataan torstaina, voi yleensä tollasiin töihin mennä jo maanantaina. Kai tää on ihan tapauskohtausta ja saikkuahan tietysti voi hakee, mutta se on ilmeisesti palkatonta (en tiedä riippuuko lääkäristä, joka saikun kirjottaa vai työpaikasta vai mistä)...? No, vastaus oli kuitenkin ok pomon puolelta, kunhan ajoissa ilmoittelen asiasta.


Tuumasta toimeen
Hankalinta oli laittaa projekti alkuun, koska oon tosi huono soitteleen mihinkään paikkoihin ja kyseleen yms yms yms.

Pistin sitten muistaakseni syys-/lokakuussa sähköpostia toiseen yritykseen (jota en mainitse nimeltä, kunnioittakaa mun päätöstä) ja kyselin aikaa konsultaatioon ja sellanen sitten sovittiin. Odotin tosi innolla!

Oisko ollut ton konsultaatioajanvarauksen jälkeen kun viikonloppuna oli yhdet kivat ulkoporeallasbileet, jonne menin silarit omistavan kaverin kanssa. Meidän lisäks siellä oli pari muuta kaverityttöä, niistä toisella silikonit ja toisella luonnostaan isot omat tissit. Häpeeminen on väärä sana, sellasta tunnetta en kokenu, mua vitutti ja ärsytti olla siellä ihan lautana tyhmissä topatuissa valkosissa bikineissä. Bileet oli hyvät ja mulla oli hauskaa, niitten jälkeen en ottanut märkiä biksuja enää kotiin viemisiksi vaan heitin ne paikan päällä itekseni nauraen roskiin ja totesin tuleva konsultaatio ja sitä seuraava leikkaus mielessä, et noita en tuu tarviin _enää ikinä_.


Takapakkia
Konsultaatio tuli ja meni. En muista viikonpäivää, millon se oli, mutta sovittiin, että ensviikon maanantaina sieltä soitetaan mulle kello 17 ja sovitaan mahdollisesti leikkauksen ajankohta. Maanantaina soittoo ei kuitenkaan kuulunut ja oletin erehtyneeni päivästä, mutta seuraavanakaan päivänä ei tapahtunu mitään. Laitoin asiasta sähköpostia, mutta en saanut ikinä siihen vastausta ja totesin et mitä vittua - jos on varaa valita asiakkaansa niin antaapi sitten olla. Tuntu ihan vitun ärsyttävältä ja pettyneeltä aina kun ajattelin asiaa. Jälkikäteen oon muuten kuullut 2 tapausta, joille on käynyt kyseisen firman kanssa samalla tavalla :D


Fin-Est
Fin-Estistä olin kuullut paljon hyvää. Niillä on normaalisti kerran kuussa konsultaatiopäivä Tampereella ja pistin sinne mailia ja kyselin asiasta. Sovittiin konsultaatioaika marraskuulle, mutta jonkin aikaa sitä ennen sain mailia, että tapahtuma on peruttu ja muhun otetaan yhteyttä kun seuraava päivä varmistuu.

Marras-joulukuussa oli niin paljon kaiken näköstä, että ajatukset oli ihan muualla, enkä ehtinyt varsinaisesti ajatella asiaa, mutta tammikuussa sitten ajattelin, että sieltä on varmaan unohdettu ilmotella mulle tulevista konsultaatiopäivistä ja pistin mailia uudelleen. Sain vastauksen hyvin nopeasti, että ne on tauolla todnäk maaliskuulle asti. Kysyin sitten piruuttani, oisko mahdollista saada saman viikon lauantaille aikaa Helsingin toimipisteeseen, koska heille käy myös ilta- ja viikonloppuajat, eikä mulla ollut sillon mitään menoja päivästä. Aika sovittiin siinä sitten :)


Konsultaatio
12.1. lauantaina matkasin Helsinkiin yksin junalla. Suuntavaistottomana landespedenä en osaa liikkua herrojen kaupungissa, joten olin tarkkaan kattonu Google Streetwievillä reitin rautikselta vastaanotolle. Mulla oli jonkin verran siinä aikaakin etukäteen, niin kävelin Forumin kautta Kamppiin ja poikkesin kaupoilla, mutta ajatukset vähän harhaili kun jännitti, muistanko reitin kunnolla, että ehdin ajoissa paikalle jos vähän eksyn. Löysin perille ihan hyvin. Nuori nainen otti mut vastaan hymyillen, riisuin ulkovarustuksen ja kävin istuskeleen aulaan, ei jännittänyt, koska tiesin jo, mitä tuleman pitää.

Käytiin läpi kaikkia leikkaukseen liittyviä asioita, mulle kerrottiin riskeistä ja näytettiin kuvia, kerrottiin eri implanttityypeistä ja merkeistä jne, nää oli ihan tuttuja juttuja jo, koska niistä olin niin paljon lukenutkin vuosien varrella ja niitä oli myös käyty siellä toisessa paikassa läpi. Multa kyseltiin, millaista lopputulosta toivon itse. Riisuin paidan ja mua mittailtiin. Uutena juttuna toiseen paikkaan verrattuna, musta otettiin valokuvat kolmesta eri kulmasta kirurgille lähetettäväksi ja sen jälkeen sain päälleni sellasen kireen pikkutopin + tiukan ihonvärisen topin ja sinne soviteltiin erikokosia kanafileitä samalla kun keskusteltiin koosta.

Mun oma toive oli, että niin iso pyöree implantti kun mahdollista ja lihaksen päälle. Luonnollinen lopputulos ei oo mulle oleellinen, koska ite tiedän ja jokainen joka mut tuntee myös tietää, ettei ne oo aidot - miks niitten siltä pitäs näyttääkkään. Mulle kerrottiin, että isoja lihaksen päälle ei mulle voi laittaa, koska implantin rypyt ja rajat näkyis liian selkeesti, koska oon pelkkää luuta ja nahkaa tosta ylhäältä, joten osittain alle on paras vaihtoehto. Mittailujen mukaan nainen totesi, että 350cc on mulle maksimi, mitä voi hänen mielestään laittaa. Sain vielä täytettäväksi kaavakkeen, jossa kyseltiin kaikkia perustietoja yms yms ja sain kirjottaa oman toiveeni implantteihin ja leikkauksen ajankohtaan liittyen leikkaavalle kirurgille esitettäväksi. Kysyin vielä täälläkin (kuten myös edellisessä konsussa), että onko mun mahdollista palata töihin jo maanantaina, jos leikkaus on torstaina. Vastaus oli täälläkin kyllä.

Nainen kertoi lähettävänsä mun paperit, kuvat, mitat yms kirurgille ja sovittiin soittoaika maanantaille kello 17. Sain matkaan läjän esitteitä yms.

Jäi todella hyvä fiilis kaikinpuolin ja junamatka meni esitteitä tutkien.


Puhelu
Maanantaina mun oli tarkotus ite soittaa, mutta mulle ei ensin vastattu. Olin kaverin kanssa syömässä kun sieltä soitettiin takasin. Multa kyseltiin vielä tietoja esim. lähisukulaisten rintasyöpähistoriasta ja kerrottiin kirurgin mielipide, joka oli n. 400cc osittain lihaksen alle, maksimissaan muistaakseni 420, mutta sillon rinnan yläosa voi alkaa muistuttaan perunapeltoo ja ne puskee kyljistä yli :D Sovittiin leikkausaika ja mulle kerrottiin lähetettävän sopimuskaavakkeet, lähetteet yms paperit kotiin. Hitto sentään, me sovittiin leikkausaika. Oli ihan mieletön fiilis.


Urheiluun keskittyminen

Leikkaukseen tuntui olevan ihan sairaan pitkä aika ja tieto siitä, että oon sen jälkeen kuukauden urheilukiellossa, ottaa aika rankasti päähän. Kaks viikkoo ennen ja jälkeen leikkauksen ilman alkoholia - no problem. Kuukausi urheilematta just kun oon päässyt vauhtiin ja saanut jotain tuloksiakin aikaan - ikuisuus. Pelkään et römähdän ton kuukauden aikana ihan täysin ja naama hajoo sisällä maatessa. Miten vaikee on päästä taas normaalirytmiin ja miten paljon implantit vaikuttaa yläkropan treenaamiseen. Okei, kielto on kuukauden, mutta miten pitkään todellisuudessa menee, että pystyn tekeen kaikkea.


The mayor mistake
Menin tekeen sen kardinaalimokan reilu kaks viikkoo ennen leikkausta: katsoin dokumentin. Aihe käsitteli brittiläisiä muijia, jotka haluaa isommat ja isommat rinnat. Yks dokumentissa seurattava oli 23-vuotias nainen, jonka rinnat oli leikattu viidesti, näistä kaks oli suurennusleikkauksia ja loput korjailuja, koska toisessa keho alko hylkiin proteesia ja nainen joutui oleen puoli vuotta ilman toista implanttia. Dokkarissa näytettiin myös augmentaatio yhtään kaunistelematta.

Tottakai mä tiedostan, että mun rinnuksiin runnotaan pienten aukkojen kautta sinne kuulumatonta tavaraa ja pistetään luukut kiinni. Mutta näin kun se lyötiin päin naamaa, mietin kyllä ihan vitun vakavasti kaks kertaa, mitä hittoo mä oon itelleni tekemässä ja että perun koko toimenpiteen. Tässä vaiheessa ajatus tosta tuntu vastenmieliseltä, mutta aattelin et kun leikkaus on takana, tulee aikamoinen tunnemyrsky ja mua kuvottaa vielä enemmän. En usko voivani päivääkään olla ajattelematta sitä, että mun sisällä on jotain ylimäärästä, mutta varmasti opin elään asian kanssa ja toivottavasti saan nauttia ilman komplikaatioita ihanista isoista (teko)tisseistäni.


Kertominen perheelle

Ensimmäinen perheestä, jolle asiasta kerroin, oli mun mummi. Mummi otti asian ihan ok. Sitten sai tietää veli tavallaan kautta rantain, seuraavana äiti ja iskälle kerroin viimeisenä, koska sen reaktioo pelkäsin eniten. Iskän mielipiteet on mulle tosi tärkeitä ja mietin usein mun 'isoissa' päätöksissä et tuotanko sille pettymyksen, mutta ihan turhaan pelkäsin. Kaikki otti asian ihan hyvin vastaan. Luultavasti ne ei tiedä noista mahdollisista riskeistä :D


Ultraääni ja verikoe:

Varasin Terveystalolle ajat mammografiaan ja labraan. Mammografiaan mennessä vastaanottava lääkäri sanoi, että ultraääni on sopivampi toimenpide, koska oon nuori ja tota rintavarustusta on aika vähäisesti. Käytännössä riisuin yläruumiin, kävin makaan tutkimuspöydälle, huoneeseen tuli lääkäri, joka sillä perus ultralaitteella ja geelillä kävi rintakehän ja kainalot läpi, totes ettei näy muutoksia ja poistui. Pyyhkin itteni geelistä, puin ja poistuin aulaan, jonne lääkäri toi pian kirjalliset tulokset. Koko tapahtuma kesti ehkä max 5 minuuttia, tapahtuma itsessään ei pelottanut tai mitään, mutta jossain sisimmässä kuitenki kaiveli, että mitä jos sieltä löytyy jotakin. Onneks kaikki oli ok.

Labraan aika mulle oli heti ton jälkeen, astelin sisään huoneeseen, ojensin lähetteen lääkärille, joka laitto sen hihnan toho käsivarteen ja sillä välin kun vilkasin ikkunasta pihalle, kun en iljenny kattoo sitä neulaamista, oli toimenpide suoritettu. Tässä kesti ehkä 30 sekuntia hetkestä kun astun sisään, siihen kun poistun. Verikokeita musta on otettu paljon, ne ei pelota tai satu oikeestaan yhtään, vähän ihmeelliseltä tuntuu vain. Tavallaan taas hieman jännitti, että se tuntuu pahalta. Ei se miltään tuntunut.

Ultra ja pvk kustansivat n. 211 €.

PVK:n tulokset sain parin päivän päästä ja niissä yks arvo oli yli viitteiden (punasolujen hemoglobiini vissii?). Kieltämättä lievästi nousi stressileveli ja pistin heti mailia tästä Fin-Estille ja sain hyvin nopeesti vastauksen, että asia on ok. Siinä samalla koneella ollessa myös maksoin leikkauksen ja päätin et nyt kerron asiasta blogissa.


Viikkoo ennen leikkausta:
Pelottaa ihan helvetisti, kieltäydyin treffeistäkin, etten puhu ihan tyhmiä kun ajatukset harhailee. Töissä ja salilla pystyn unohtaan ton, mutta mietin tulevaa käytännössä taukoomatta. Oksettaa ja ihan kurkusta kuristaa kun jännittää niin paljon. Eniten pelottaa se kapseloituminen, en tunne ketään jolla olis kapseloitunu pahasti silikonit, mutta mun tuurilla se oon just minä, jolle se tapahtuu. Myös nään kauhukuvia hetkistä ennen leikkausta, se shokki kun ympärillä lääkärit puhuu viroo enkä ymmärrä mitään ja se tunne kun herään, enkä pysty hengittään kun rinnan päällä on hirvee paino.

Pari päivää ennen leikkausta kauhu on muuttunu innostukseksi ja sellaseks hyvänlaatuseks jännitykseks. Mieltä vähän varjostaa maanantainen kurkkukipu ja flunssaa enteilevät oireet, kyllästytti oikein ajatella että meinaako tää homma vielä tässä vaiheessa kusta :D Seuraavana päivänä olot oli onneks pois että kuten toivoin, johtui ne varmaan siitä kun nukuin tosi huonosti edellisenä yönä.


Päivää ennen leikkausta
Oon tehny ehkä 20 täsmälleen samanlaista listaa asioista, mitä pitää vielä tehdä tänään. En edes yritä nukkua ens yönä, koska joudun lähteen kotoa bussille joskus 2:30 ja hommaa on paljon, koska haluan tehdä kodista mahdollisimman helposti toimivan ja hygieenisen.


Matka
Bussi lähti 3:10, nukuin koko matkan, välillä heräilin isommilla pysäkeillä. Länsisatamassa kun nousin bussista, en jaksanu miettiä muuta, kun että onpa kylmä. Otin laivalipun ja nälissäni menin odotteleen laivaan pääsemistä ja haisteleen kahvilasta tulevaa pullantuoksua. Väsyttää ehkä eniten ja aattelen vaan niitä unia, mitkä piikityksellä saa muutaman tunnin päästä :D Laivalla nukuin kans pystyssä jossain ravintolassa hetken verran, kurkkua kuivaa ja järkyttävä nälkä. Näytän ihan paskalta. Lähdin matkaan collegeissa ja lenkkareissa mahdollisimman vähän kamaa mukana, tyyliin laturi, passi ja hammasharja, meikittömänä kaikenlisäks. Jännä sinänsä, ettei jaksanu kiinnostaa yhtään, mitähän muut ajattelee. Satamassa odotti kuski nimilapun kanssa, paikalla oli 5 muutakin naista, joista kaksi saattajia. Meidät vietiin autoihin, jotka kuljetti sairaalalle. Matka kesi ehkä vartin jos sitäkään. Vähän alkoi jännittää siinä vaiheessa. Ihmettelin oikein, että matkan aikana ei jännittänyt enempää.

SuperStaralla
Tupakoimatta olis pitänyt olla 2 viikkoo ennen leikkausta. Pakko myöntää, että en ollut.
Sairaalassa
Istuttiin aulaan odotteleen ja siitä meidät ohjattiin hetken päästä huoneisiin. Sain saman huoneen toisen ilman saattajaa saapuneen kanssa. Vaihdettiin sairaalavaatteet ja meiltä haettiin passit ja sellaset paperit, jotka oltiin täytetty anestesiaa varten. Jüri Kullamaa tuli käymään, pyysi sellasen yhden paperin, joka oli tullut postissa, missä oli ns ennakkosuunnitelma implanttien koosta jne ja piirsi leikkauskaavion tussilla. Mulla oli paperissa n. 400g, mutta hän totes et se on vähän liian iso. Kysyin et mikä ois sit maksimi niin hän sano et 365 tai 385... Olin lukenu et kannattaa valita isompi, jos joutuu arpoon, niinpä päädyin kokoon 385. Hän pyysi vielä mua poistaan noi labretit ja siihen olin kyllä varautunutkin, että niistä joudun luopuun.

Seksikkäät sairaalavaatteet.

Sit tais taas tulla hoitaja ihan hetken päästä kysyyn, onko väliä kumpi meistä leikataan ensin. Kummallekkaan sillä ei ollu merkitystä.

Meni ihan muutama minuutti ja mua tultiin kutsumaan. Tuli kiire ottaa ne huulikorut pois, vähän olis ollut vessahätäkin, mutta en enää kehdannu kysyä voinko mennä :D Sairaalaan saapumisesta oli tässä vaiheessa varmaan vartti. Sit mä kävelin hoitsun perässä leikkaussalille ja siinä alko taas jännitys tiivistyyn.


Kohokohta
Riisuin sairaalapaidan vyötäisille ja nousin itse leikkauspöydälle. Kirkas valo häikäisi ja laitoin silmät kiinni. Jaloille tuli jotku painot, kädet sidottiin kiinni sivuille ja eripuolille lätkittiin niitä elektrodeja tai muuta. En nähnyt kun pidin silmiä kiinni. Mun pulssi alko kuuluun sellasena piippauksena (kyl tiiätte sairaalasarjoista) ja koska se oli aika tihee siinä vaiheessa, aloin nauraan ääneen ajatellessani kaikkee törkeetä :D Hävetti. Sit kyynärtaipeeseen tökättiin piikki ja hoitaja toivotti "Hyvää yötä" :D Muistan tosi kiusallisen, kirvelevän tunteen pärstässä, sanoin vaan et "Naamaa kirvelee, hyvää yötä".

Sit heräsin, ihmettelin et tässäkö tää nyt oli. Olin jossain eri paikassa. Mulle juotettiin pillillä vettä. Mun viereen tuotiin oma sairaalasänky, siirryin siihen pienellä avustuksella ja laitoin silmät kiinni. Huoneeseen vietäessä totesin vierustoverin pedin olevan tyhjä. Mua ei sattunu kovinkaan paljoo, hengittäminen oli pinnallista, en saanu keuhkoja täyteen, yritin ottaa yöpöydältä lävistyskoruja, mutta käsi ei taipunu, joten luovutin ja aloin nukkuun. En muista noita hetkiä kovin tarkkaan, mutta ne ei ollut todellakaan mitään sellasta kauhua, mitä olin odottanut. Ihan levollinen fiilis oli koko ajan, vaan vähän kipee.


Sairaalassa leikkauksen jälkeen
Jossain vaiheessa päivää/iltaa juteltiin huonetoverin kanssa, hoitaja kävi aina välillä lääkitsemässä ja joku keskustelu päätty siihen et ihan rehdisti nukahdin kesken kun toinen jutteli :D Koitin huulikorujakin laittaa, mut ne oli menny jo ihan umpeen. Vessassa käymistä varten kutsuin hoitajan, kun itse en päässy sängystä ylös. Joskus puoli 7 saatiin ruokaa, en päässyt istuun, enkä ylettyny lautaseen, joten otin kännykällä kuvan tarjottimesta: kanafile ananaksilla ja juustolla + salaattia, leipiä ja mehua. Kurkottelin leivät ja lihapasteijan ja söin ne makuultaan. En muista autettiinko mut istuun vai nousinko ite, mutta ruuankin kyllä söin.
Jälkikäteen toi epämääränen möhkäle siis paljastu kanafileeksi.
Ekan kerran itku tuli kun heräsin jossain 11 aikaan illalla ja totesin olevan vessahätä, enkä päässy ylös. En myöskään ylettyny kutsupainikkeeseen. Siinä tunnin verran koitin eri tapoja nousta ja porasin, kunnes sitten riuhtasin itteni ylös väkisin. Sattu ihan helvetisti :D Pääsin vessaan ja kutsuin hoitajan lääkitsemään. Vessassa avasin sairaalapaitaa ja näin mun tissit paketoituna. Muuta en nähnyt kun että kokoero entiseen oli huomattava ja olin vaan että no ohhoh :D

Aamulla heräsin ja särki ja taas kutsuin hoitajaa, joka sitten samalla teki tarkistuksen, mittas verenpaineen ja kuumeen. Hoitaja repäs paketin tissien ympäriltä, ne oli siis teippailtu ihan sairaan tiukkaan pakettiin. Siinä näin tissit ekaa kertaa oikeesti ja en voinu kun huokaista, että "Ihanat". Kävin suihkussa, se helpotti oloa ja peilistä pääsin ihaileen uusia rintoja oikein kunnolla. Oli muuten äärimmäisen miellyttävä näky haavoista, tussikynänjäljistä ja keltasista läikistä (sitä desinfiontiainetta tms?) huolimatta. Sillä välin oli aamupalakin tuotu.

Aamupalan jälkeen Kullamaa tuli vielä tsekkaan tissit, se ei muistaakseni sanonu oikein mitään, mutta ilmeisesti oli siis ihan normaalit :D Seuraavaksi tuli hoitaja kertomaan hoito-ohjeita, antaan mukaan lääkkeitä ja laittaan tukiliivit. Tukiliivien laitto oli aikamoista kärsimystä - malli oli pään yli vedettävä, hoitaja sano vaan et kädet tonne, kädet ylös (hitto että mä rääyin) ja vetäs ne vaan päälle.

Poikkesin siinä pukemisen jälkeen tupakallakin, siitä tuli vähän huono olo. Menin huonetoverini kanssa istuskelemaan kahvioon ja siellä tuli sitten vähän enemmänkin huono ja kipee olla.

Saatiin tissipassit ja implanttien paketitkin oli tuotu leikkauksen jälkeen huoneeseen odotteleen, mutta jätin ne ihan suosiolla ottamatta mukaan :D


Kotimatka
Kuljettaja haki sairaalalta ja heitti satamaan. Tuli aika avuton olo kun tiesi ettei hoitajia oo lähellä jos iskee hirveä olo tai muu paniikki.

Laivassa menin suoraan hyttiin ja menin sängylle istuma-asentoon, en uskaltanut käydä maaten kun pelkäsin, etten pääse ylös. Nukuin vähän. Selkää ja rintaa särki, ahdisti ja tuli kauhee tuskahiki kun puhelimessa ei ollut verkkoa eikä wifi saanut yhteyttä ja ois pitänyt laittaa tekstiviesti. Siinä vaiheessa itketti aika paljon ja ne olemattomat, entiset tissitkin oli yhtäkkiä ihan ookoot. Eniten järkytti ajatus siitä, että olin ihan tosissaan varautunut paljon pahempiin tuskiin ja silti lähdin ihan vapaaehtosesti tähän ja maksoin pienen omaisuuden tästä 'huvista'. Siinä vaiheessa kelailin, et jos joku kysyy niin en kyllä voi suositella minkäännäköstä tissileikkausta kellekkään :D

Poistuminen SuperStarilta oli aivan helvettiä, se käytävä terminaaliin on varmaan kilsan pituinen. Kesken matkan kun muutenkin ahdisti, mun puhelin soi, yritin vastata, mutta en ylttänyt puhelinta korvalle ja vitun iso itkuhan siitä tuli. Siinä poraten raahustin muutenki tosi ruman näkösenä ja vihasin kyllä itteeni aikapaljon. Kaiken lisäks tullimies pysäytti mut ja pyysi henkkareita, oli ihan vitun vaikee kaivaa niitä laukusta. Kai se kuvitteli että mut vasten tahtoo raahataan Suomeen. Toi oli ehkä oikeesti vittumaisin kokemus ikinä.

Satamassa veljeni oli vastassa, ei ehkä paras valinta kuskiks, koska nauraminen ei tullut kysymykseenkään kivun takia ja sen jutut on sellasia, mille nauraa aina ehkä eniten. Heikki toi mut kotiin, tuli vielä avaan ovet ja vaihtaan mun märät sukat kuiviin :D


Kotona
Ekana iltana kyhäsin tyynyistä kunnon kasat sohvalle ja sängylle, että nouseminen on helpompaa. Katoin vaan telkkaria ja menin nukkuun.

Lauantaiaamuna totesin, että en pääse ylös. 4 tuntia siinä taistelin, kunnes oli väkisin riuhtastava kun äiti kolkutteli oven takana. Särkee ja hengittäminen on vielä tosi pinnallista ja rinnat ihan kivikovat turvotuksesta. En tehny mitään ihmeellistä koko päivänä. Päivällä Fin-Estin Miriam soitteli ja kyseli vointeja ja onko huolia tai muuta. Kerroin siinä mun oloista ja hän vielä toivotteli mulle paranemisia ja käski laittaan viestiä tai soitteleen jos tulee jotakin kysyttävää. Tuli kyllä tosi hyvä fiilis. Illalla taistelin itteni tupakalle kunnon itkujen säestämänä kun en saanut ovea auki, koska sitä pitää riuhtasta sisäänpäin, mutta keksin tähän apukeinon onneks. Tän saatanallisen tukiliivin takia suihkussa käyminen tuotti päänvaivaa, mutta hoidin homman sillä, että nostin ne tohon yläpuolelle ja hartiat + naaman siivosin lopuks märällä pyyhkeellä. Haavat on ihan siistit, vaihdoin haavalaput uusiin ja desinfioin.

Sunnuntaina herätessä huomasin hengittäminen olevan jo helpompaa. Turvotus on vielä kamala ja nouseminen tosi kivuliasta, vaikka nukuin melkein istuma-asennossa. Kädet liikkuu jo paremmin ja mieliala on korkeemmalla. Uskaltauduin kaupassakin käymään, hain pienen pullon limsaa ja karkkipussin :D
Iltapäivällä menin Heikin kanssa hakeen Dominoo mummilta, koska mummilla on huomisesta eteenpäin menoja. Koira oli tänään ripuloinutkin ja mummi oli tosi huolissaan, kun koira oli apeena. Ite en huolestunut, koska tiesin mummilassa Dominon saavan herkkuja ja ruokaa ihan eri tavalla kun kotona varotuksista huolimatta ja sen maha menee helposti sekasin. Heikki kuitenkin lupautui ottaan sen hoitoon, mikä kävi mulle paremmin kun hyvin, koska pelkään ehkä eniten sitä, että koira hyppää mun päälle kun makaan sängyllä. Normaalisti veisin sen iskälle, mutta se on vielä viikon verran etelänlomalla, äiti on pahassa flunssassa ja lähdössä huomenna risteilylle ja mummillakin nyt noi menot niin aiheutti pientä stressiä kieltämättä.


Huomenna ois viikko leikkauksesta, menin maanantaina jo töihinkin sit tosiaan ja voinnit on ihan OK! Noi perjantain tuskat alkaa oleen jo unholassa, sellasia outoja tuntemuksia tisseissä on ja turvonneet ja kiristyneethän ne on kun mitkä, mutta vissiin on vielä useita viikkoja eteenpäinkin. Kädet toimii vähän paremmin jo, yskiminen/nauraminen/aivastelu yms tuntuu kamalalta, haavat on ihan siistit.

Eilen hain H&M:ltä sellaset eestä vetoketjulla suljettavat urheilurintsikat, mutta hah S koko oli liian pieni! Sain kuitenkin ne poikkeuksellisesti vaihdettua isompiin, M koko menee ihan just ja just kiinni, mikä nyt on vaan hyvä, että ovat sitten tukevat.

Dominokin tuli eilen kotiin :)

Mut siis kaikki on ok, sellanen oli tähän asti kertomus, päivittelen tottakai lisää kuulumisia tänne aina ihan normaaliin tapaan, mikäli haavat ei tulehdu tai tapahdu muuta kamalaa niin pahin on vissiin jo takana. Toivotaan et kaikki menee hyvin jatkossakin!

perjantaina, helmikuuta 15, 2013

Ei kuvia, vain tekstiä

Alkuun mietin pitkään, viitsinkö kertoa tästä aiheesta tarkemmin blogissa, mutta koska oon joskus avoimesti täällä maininnut olevani aikeissa hankkia silikonit jossain vaiheessa elämää, niin päätin nyt kertoa sitten tästäkin. Kyllähän viimeistään asukuvat myöhemmin herättäisi aika paljon kysymyksiä, koska muutos on kuitenkin varsin selvä. Ja nyt kun on alkuun päästy niin annetaanpa mennä.

Tissileikkausta oon halunnut niin kauan kun muistan ja oon ylipäänsä tiennyt sellasen mahdollisuudesta, varmaan jostain 13-14 -vuotiaasta, kun totesin ettei mulle oo rintoja muuten tulossa :D Oon lukenut netistä muitten kokemuksia ja kahlannut aiheeseen liittyviä sivustoja netissä vuosien varrella tuntikaupalla, että mikään hetken mielijohde ei oo kyseessä.

Tottakai tää on herättänyt lähipiirissä keskustelua, kummastelua ja ikäviä kommentteja ja jokaisella on oikeus reagoida asiaan tavallaan, vaikka saatankin pahoittaa mieleni. Kun oon mun haaveesta ja suunnitelmista puhunut, on reaktioina ilmennyt niin aidosti kiinnostuneita ja hyväksyviä eleitä, kuin päin naamaa nauramista, totaalista tyrmäämistä ja silmienpyörittelyäkin taholta jos toiselta.


Esimerkiksi seuraavanlaisia kommentteja oon kuullut...

"Ei miehet tykkää silareista." 
 ...Yleistystä, ja miksi mua ylipäänsä pitäs kiinnostaa, mitä mieltä joku mies on? Ja jos ne olis joku ylitsepääsemätön este tapailulle/parisuhteelle - hyvä että selviää jo alussa, että toinen on niin pinnallinen, koska sisimpään ihmisessä rakastutaan. Tietysti luomut on se paras mahdollinen varmasti kaikkien mielestä, mutta koska sellasta vaihtoehtoo ei isona oo itelle nyt valikoimissa, niin mennään tällä tyylillä :) Yleisesti rintojen suurennusta pidetään pinnallisena, onhan se tavallaan joo, mutta kyllä mun mielestä on ihan yhtä pinnallista muuttaa käsitystään toisesta ihmisestä vaan siks, että sille on tehty plastiikkakirurginen operaatio. Jostakin blogista luin kommentin, jossa uhottiin, että bloggaaja tulee saamaan paljon vihamiehiä leikkauksensa takia - mitä vittua :D Jos joku mua alkaa vihaan tän takia, niin aivan rauhassa. Koskaan ei voi miellyttää kaikkia, niin miks jaksais koittaa miellyttää ketään muuta kun itteensä.

"Oo vaan onnellinen pienistä tisseistä, tälläset isot on vaan tiellä."
...Miten tätä voi edes kommentoida? Oo sä onnellinen siitä, että sulla on isot omat tissit. Mä en ees saa välttämättä isoja vaan "normaalit" ja oon niihinkin jo äärimmäisen tyytyväinen.

"Ei noin sievä tyttö tarvi silikoneja."
...Totta, en mä niitä mihinkään tarvitse. Vaan haluan. En koe tissittömyyden vaikuttaneen mun itsetuntoon juurikaan, se on aina ollut hyvä, tai sanotaanko, että terve. Tiedostan varsin hyvin että mulla on "pieni" (xD) ongelma, mutta ikinä en oo asian takia hävennyt tai antanu sen haitata mun menoo.

"Maksaa hirveesti."
...Ehkä eniten ihan jokaisen oma asia, mihin rahansa pistää. 3700 €, operaation hinta on mulle iso raha. Saisin tolla rahalla vaikka mitä muuta: matkoja, materiaa, tai vaikka niitä bombshell -rintsikoita loppuelämäkseni. Se, että oon työskennellyt satoja tunteja toteuttaakseni tän haaveen kertoo jo, että oon tosissani.

"Riskit"
...Tiedostan varsin hyvin, että tää voi mennä ihan päin persettä, pahimpana etten herää nukutuksesta, mikä nyt on äärimmäisen epätodennäköstä, tai implantit kapseloituu niin pahasti, että joudun uusintaleikkaukseen - ehkä jopa poistaan koko proteesit omakustanteisesti ja ajaudun johonkin leikkauskierteeseen, mutta kaikessa on riskinsä ja ne täytyy vaan tiedostaa. Toivotaan parasta, mutta varaudutaan pahimpaan :)


Ajoittain operaatio on pyörinyt mielessä enemmän, välillä vähemmän ja olin jo jossain vaiheessa päättänyt, että sitten vasta kun oon saanut lapsia. Lasten saaminen tuntuu tällä hetkellä aika kaukaiselta haaveelta ja tässä syksyn ja talven aikana kypsyttelin ajatusta, että miks en tekis sitä nyt - mikä mua estää.

Otin tammikuussa yhteyttä Plastiikkakirurgia Fin-Estiin, kävin konsultaatiossa 12.1. ja muutaman päivän päästä varattiin aika leikkaukseen, päiväksi sovittiin torstai 21.2.2012, joka silloin oli reilun kuukauden päässä.

Leikkauksen suorittaa plastiikkakirurgi Jüri Kullamaa Ferilitas -nimisessä yksityisaairaalassa, eli etelänaapuriin mennään. Henkilökohtaisesti en pidä merkittävänä sitä, missä päin maailmaa leikkaus tapahtuu, kunhan olosuhteet on muuten asianmukaiset. Ite ainakin lähden luottavaisin mielin matkaan.

Mulla ei oo mitään ns "yhteistyö" systeemiä tän välittäjäfirman kanssa, mutta koska tää tapahtuma on yks isoimpia juttuja, mitä mun elämässä on tapahtunu niin haluan jakaa mun mietteitä ja fiiliksiä tähän liittyen, onhan tää kuitenkin tavallaan mun päiväkirja, vaikken tänne nykyään mitään kovin henkilökohtasia juttuja kirjottelekkaan.


Jos teillä herää kysymyksiä tähän tapahtumaan tai mihin tahansa aihetta sivuavaan liittyen, voisitte vaikka tähän alle esittää niitä niin kokoon kaikki yhteen ja teen vastauspostauksen vaikka pikimmiten, jos kysymyksiä tulee paljon.

Operaatiohan on vasta edessä, että mitä tahansa voi vielä sattua, mutta jos oletetaan, että viikon päästä mulla on jotain ylimäärästä tuolla ihon alla niin tottakai kerron sit vielä siitä tarkemmin ja paranemisprosessiahan saatte täällä seurata jne. Mitään ennen ja jälkeen topless kuvia ei oo kuitenkaan siveellisyyden nimissä tulossa, siitä voitte olla varmoja :D

Kirjoituksilla tästä aiheesta en missään nimessä halua ketään rohkaista kirurgin veitsen alle, toivon kaikkien olevan tyytyväisiä itteensä just sellasena kun on. Henkilökohtasesti nimittäin en usko siihen, että vaikkapa isommat tissit parantais kenenkään itsetuntoa jos se on heikolla tasolla, ongelma on sillon jossain aivan muualla, mutta toisaalta en asiasta mitään tiedä. Kai se riippuu ihan ihmisestä. Toisaalta varmasti ruudun toisella puolella on lukijoita, jotka on paininut samojen mietteitten kanssa kun minä ja haluan kertoo ihan rehellisesti omista fiiliksistä yms ihan tavallisen naisen näkökulmasta.

Kysymyksiä ja mielipiteitä kehiin sitten, mutta asiallisella tasolla! :)